Ulkona satoi. Niin kuin syksyisin sataa ja nyt on satanut jo viikkoja. Istuin ikkunan viereen kirjoittamaan boksereissa ja aluspaidassa. Katselin miten sade valui katkeamattomana virtana. Kissa istui ikkunalaudallani vanhan shakkipelini vieressä ja tuijotti myös kadulle. Olin laittanut levyn soimaan. Kuuntelin nykyään paljon musiikkia. Mistään muusta ei ottanut tullakseen mitään. Enimmäkseen makasin sängylläni, poltin sätkiä ja kuuntelin doorsien levyjä tai vanhaa bluesia.

Billy, Allen, Jack. 90-luvun laulajatar lauloi 50-luvun sankareista. Joivat itsensä pois, koskaan uskoaan menettämättä. Toisin kuin nyt. Epätoivoisina elämään. Kahmimaan kaiken. Sen minäkin olin halunnut tehdä. Nyt he ovat kuitenkin poissa, tavoittamattomissa. Täydellisen kaukana minusta ja sinusta.

Olin kirjoittanut jo pitkään. Enimäkseen unettomista öistä ja unettomina öinä. Miten nukuin humalaani pois, kuinka tyttö oli aamulla lähtenyt tai kuinka itse lähdin kalpeana kotiin. Joskus se oli ollut eri tavoin. Saatoimme juoda kahvia vuoteessa ja jakaa sanomalehden. Olla lähtemättä mihinkään, kuvitellen ettei meitä tarvittu missään. Saimme olla vain itseämme varten. Enimmäkseen olin kirjoittanut surullisia asioita. Työpaikoista joissa yritin saada itseni viihtymään. Joskus niistä muistoista mitä minulla on. Huuliharpuista jotka sain lahjaksi tytöltä, kiireettömiä öitä junan käytävällä istumisesta, ratakiskojen tasaisesta kolinasta ja tupakan savusta niiden junien käytävillä. Pullollisesta viiniä joka kulki eväänäni Unkarista Romanian vuorille. Humaltuneesta yöstä Firenzessä israelilaisen naisen laulaessa rauhasta ja krapulaisesta kuljeksinnasta Uffizin käytävillä. Suurenmoisia teoksia. Lähes täydellisiä itsessään, oikeuttaen olemassaolonsa omassa itsessään. Kuten katoliset kirkot ja niiden hiljainen, lähes äänetön pyhyys. Kuin ihmisen olemus. Jumalan poika. Hombre.

Olin kirjoittanut ihmisistä. Niistä jotka tahtoivat elää, tietämättään miksi ja välittämättä siitä. Kirjallisuutta opiskelevista rastapäisistä tytöistä - enkä viittaa vain niihin jotka sitä luulevat tuntevansa - festareilta palaavista takkupäistä, siitä joka istui vieressäni juodessani kahvia vanhassa baarissa keskipäivän aikaan. Muistan tuoksun ja sen miten katsoimme toisiamme. Laskin kirjani ja hymyilin kun lähdin tupakalle. Harvoin kirjoitin miehistä. Naisista oli helpompi kirjoittaa. Ehkä vain mielenkiinnosta.

Mietin menneitä asioita. Iltoja kylvyssä punkkia kuuntelevan tytön kanssa. Nurmikon tuoksua kesäisessä aamussa kun humala on haihtunut kesäiseen sarastukseen ja kaikki vaikuttaa rauhalliselta ja oikealta. Kahvin huumaavaa tuoksua yksinäisenä iltana. Rommin lämmittävää kihelmöintiä kurkussa ja vatsassa. Ravintolan pöydässä pehmein äänin käytyä keskustelua tytön kanssa johon rakastuin vuosia sitten. Se päättyi kuten ne yleensä päättyvät. Samoin kuin kaksintaistelut. Toinen kuolee tai ainakin haavoittuu vaikeasti ja toinen jatkaa matkaansa. Joskus kummatkin kaksintaistelijat kuolevat.

Sellaista se on. Mutta tämänhän minä ja sinä tiedämme. Jotkut niistä vielä soittelivat minulle. Kysyttiin kuulumisia ja vaihdettiin terveisiä. Kummankin miettiessä jotain muuta. Sitä millaista se olisi. No, niin kuin sinä ja minä sen tiedämme. Ei se olisi sen arvoista. Eikä tätäkään pidä katsoa surullisena asiana. Niin se vain on. Vaikka miettisimme näitä asioita lopun elämäämme mustaa aamukavia juodessamme ja poltaessamme päivän ensimmäistä savuketta, niin se ei koskaan muuta mitään. Eihän sen ole tarkoituskaan ja juuri siksi voimmekin hymyillä itseksemme koko ajatukselle.